PHOTO CREDIT: Joakim Berghäll
Cover art of "Dialogues II". Textile art pictured in the photo by Johanna Suonpää.
Cover art of "Dialogues II". Textile art pictured in the photo by Johanna Suonpää.
BLOG
"THE MAKING OF DIALOGUES V"
PART IV - "HILBERT" w./MARC RIBOT
COMING SOON
PART III - "99" w./WAYNE KRANTZ
COMING SOON
PART II - "GHOST TOWNS" w./TOM HARRELL
Trumpetisti Tom Harrellille myönnettiin 2023 Jazz Gallery Honors -gaalassa elämäntyöpalkinto. Tämä kertoo Harrellin arvostuksesta jazzin kansainvälisellä kentällä kaiken oleellisen.
Tom Harrell (s.1946) kasvoi San Franciscon lähistöllä ja valmistui säveltäjäksi Stanfordin yliopistosta ennen liittymistään Stan Kentonin sekä Woody Hermanin big bandeihin - samanikäisenä kuin itse aloitin vaihto-opinnot Tanskassa. Vaihtovuoteni amerikkalainen saksofoninsoitonopettajani onkin henkilö, jota käy kiittäminen Harrellin musiikkiin tutustuttamisesta. Löysin pian levytykset mm. Lee Konitzin sekä Phil Woodsin kanssa, puhumattakaan itselleni (etenkin tuohon aikaan) niin rakkaasta Charlie Hadenin Liberation Music Orchestrasta. Kaapistani löytyy vieläkin kymmenkunta käsinkirjoitettua transkriptiota Harrellin sooloista. Yhdenkään saksofonistin sooloja en ole nuorena opetellut yhtä montaa. Mitä maagista sooloissa sitten oli, joka niin kovasti veti puoleensa? En ole sitä tähänkään päivään mennessä itselleni täysin pystynyt selvittämään. Mutta voitte kuvitella että olin innoissani kun levytystiedusteluuni vastattiin varovaisen positiivisesti.
Yhteydenotto tapahtui sähköpostitse heti nähtyäni Harrellin olevan tulossa keikoille Suomeen. Aikataulu vaikutti mahdolliselta, mutta Tom halusi kuulla kappaleen etukäteen. Näinpä sävelsin biisin sen kummempia miettimättä, soolotranskriptiopapereista inspiraatiota ammentaen. Lopputuloksen "demotin" äänittäen omat osuuteni baritonisaksofonilla ja trumpetin osuudet alttosaksofonilla. Oli ripauksen kuumottavaa lähettää omaa soittoa postiin tietäen minkälaisten alttosaksofonin jättiläisten kanssa Harrell on pitkän uransa aikana työskennellyt. Mutta palaute oli rohkaisevaa, ja sain viestin, että Tom halusi tehdä session ”ehdottomasti”.
H-hetken lähestyessä alkoi kiiriä huhuja viruksesta, jonka vuoksi mm. Italiassa oltiin alettu perumaan yleisötapahtumia. En murehtinut asiaa sen enempää, vaan buukkasin nauhoitukset samalle päivälle kuin 40-vuotiskemuni, jotka järjestettiin (yhtäaikaa sittemmin kuuluisaksi tulleen naistenpäivän konsertin kanssa) 8.3.2020. Aiemmin samalla viikolla olin saanut agentiltani viestin, jossa hän kertoi buukanneensa trioni keikalle Wienin kuuluisalle Porgy & Bess -klubille, omien sanojensa mukaan ihan vain muina syntymäpäivälahjoina. Vähänpä tiesin, että tuokin keikka tultaisiin vielä kaiken muun kanssa perumaan ja Uudenmaan rajoille tultaisiin parin viikon päästä pystyttämään tiesulut. Mutta tuleva esiintyminen omalla yhtyeellä yhdessä Euroopan hienoimmista jazzpyhätöistä ehti kuitenkin ruokkimaan luottamusta omaan tekemiseeni juuri sopivasti, hyvällä hetkellä.
Harrellin pariskunta matkusti Helsinkiin junalla Joensuusta. Olin vastassa yhtäaikaa yhtyetoverini (sekä entisen, mitä mainioimman opettajani) Jussi Kannasteen kanssa. Jussi saatteli bändiläisiä pitämään työpajaa Sibelius-Akatemialle samalla kun itse ahtauduin Tomin, Angelan sekä kaikkien heidän matkatavaroidensa kanssa vuokraamaani aivan liian pieneen hybridi-Toyotaan, ottaen suuntimaksi studion Toukolassa, missä Teemu Hammarén oli laitellut äänityksen valmiuteen.
Dialogues V -projektin hienoimpia puolia itselleni on ollut juuri kaikki tämä tarvittava rohkeuden ja uskalluksen määrä, joka sessioita varten on aina täytynyt jostain kaivaa esiin - jo yhteydenoton hetkellä, mutta etenkin varsinaisella h-hetkellä. Ajaessani ja small talkia viritellessäni tajuntaani hiipi se tosiasia, että viime ajat tämä entinen Bill Evansin ja Horace Silverin trumpetisti on tottunut soittamaan modernin saksofonismin jättiläisen Mark Turnerin kanssa, miehen, jota monet pitävät yhtenä kaikkien aikojen parhaista, aikalaistensa soittoon omana aikanaan kenties kaikista eniten vaikuttaneista kollegoistani. Ja minä roudaan Harrellia juuri Corollan takapenkillä Toukolaan duetoimaan itseni kanssa. Voi luoja.
Mutta ei nauhoittaessa enää mitään tällaisia mieti, silloin miettii vain sitä musiikkia ja musiikillista kommunikointia, oli siinä vieressä sitten ihan ketä hyvänsä. Myönnän kuitenkin saaneeni aika päräyttävät kylmät väreet kun Tom alkoi lämmitellä (selvästi hyvin etukäteen harjoittelemaansa) melodiaa sävellyksestäni, joka oli vielä tässä vaiheessa nimeämättä. Nimi syntyi kun kysyin Tomilta nauhoitusten jälkeen mitä kappaleesta hänelle tulee mieleen ja vastaus oli: ”It sounds like the desert - and also the city”. Siispä Ghost Towns, autiokaupungit, koronan alkumaininkien hengessä.
"THE MAKING OF DIALOGUES V"
PART IV - "HILBERT" w./MARC RIBOT
COMING SOON
PART III - "99" w./WAYNE KRANTZ
COMING SOON
PART II - "GHOST TOWNS" w./TOM HARRELL
Trumpetisti Tom Harrellille myönnettiin 2023 Jazz Gallery Honors -gaalassa elämäntyöpalkinto. Tämä kertoo Harrellin arvostuksesta jazzin kansainvälisellä kentällä kaiken oleellisen.
Tom Harrell (s.1946) kasvoi San Franciscon lähistöllä ja valmistui säveltäjäksi Stanfordin yliopistosta ennen liittymistään Stan Kentonin sekä Woody Hermanin big bandeihin - samanikäisenä kuin itse aloitin vaihto-opinnot Tanskassa. Vaihtovuoteni amerikkalainen saksofoninsoitonopettajani onkin henkilö, jota käy kiittäminen Harrellin musiikkiin tutustuttamisesta. Löysin pian levytykset mm. Lee Konitzin sekä Phil Woodsin kanssa, puhumattakaan itselleni (etenkin tuohon aikaan) niin rakkaasta Charlie Hadenin Liberation Music Orchestrasta. Kaapistani löytyy vieläkin kymmenkunta käsinkirjoitettua transkriptiota Harrellin sooloista. Yhdenkään saksofonistin sooloja en ole nuorena opetellut yhtä montaa. Mitä maagista sooloissa sitten oli, joka niin kovasti veti puoleensa? En ole sitä tähänkään päivään mennessä itselleni täysin pystynyt selvittämään. Mutta voitte kuvitella että olin innoissani kun levytystiedusteluuni vastattiin varovaisen positiivisesti.
Yhteydenotto tapahtui sähköpostitse heti nähtyäni Harrellin olevan tulossa keikoille Suomeen. Aikataulu vaikutti mahdolliselta, mutta Tom halusi kuulla kappaleen etukäteen. Näinpä sävelsin biisin sen kummempia miettimättä, soolotranskriptiopapereista inspiraatiota ammentaen. Lopputuloksen "demotin" äänittäen omat osuuteni baritonisaksofonilla ja trumpetin osuudet alttosaksofonilla. Oli ripauksen kuumottavaa lähettää omaa soittoa postiin tietäen minkälaisten alttosaksofonin jättiläisten kanssa Harrell on pitkän uransa aikana työskennellyt. Mutta palaute oli rohkaisevaa, ja sain viestin, että Tom halusi tehdä session ”ehdottomasti”.
H-hetken lähestyessä alkoi kiiriä huhuja viruksesta, jonka vuoksi mm. Italiassa oltiin alettu perumaan yleisötapahtumia. En murehtinut asiaa sen enempää, vaan buukkasin nauhoitukset samalle päivälle kuin 40-vuotiskemuni, jotka järjestettiin (yhtäaikaa sittemmin kuuluisaksi tulleen naistenpäivän konsertin kanssa) 8.3.2020. Aiemmin samalla viikolla olin saanut agentiltani viestin, jossa hän kertoi buukanneensa trioni keikalle Wienin kuuluisalle Porgy & Bess -klubille, omien sanojensa mukaan ihan vain muina syntymäpäivälahjoina. Vähänpä tiesin, että tuokin keikka tultaisiin vielä kaiken muun kanssa perumaan ja Uudenmaan rajoille tultaisiin parin viikon päästä pystyttämään tiesulut. Mutta tuleva esiintyminen omalla yhtyeellä yhdessä Euroopan hienoimmista jazzpyhätöistä ehti kuitenkin ruokkimaan luottamusta omaan tekemiseeni juuri sopivasti, hyvällä hetkellä.
Harrellin pariskunta matkusti Helsinkiin junalla Joensuusta. Olin vastassa yhtäaikaa yhtyetoverini (sekä entisen, mitä mainioimman opettajani) Jussi Kannasteen kanssa. Jussi saatteli bändiläisiä pitämään työpajaa Sibelius-Akatemialle samalla kun itse ahtauduin Tomin, Angelan sekä kaikkien heidän matkatavaroidensa kanssa vuokraamaani aivan liian pieneen hybridi-Toyotaan, ottaen suuntimaksi studion Toukolassa, missä Teemu Hammarén oli laitellut äänityksen valmiuteen.
Dialogues V -projektin hienoimpia puolia itselleni on ollut juuri kaikki tämä tarvittava rohkeuden ja uskalluksen määrä, joka sessioita varten on aina täytynyt jostain kaivaa esiin - jo yhteydenoton hetkellä, mutta etenkin varsinaisella h-hetkellä. Ajaessani ja small talkia viritellessäni tajuntaani hiipi se tosiasia, että viime ajat tämä entinen Bill Evansin ja Horace Silverin trumpetisti on tottunut soittamaan modernin saksofonismin jättiläisen Mark Turnerin kanssa, miehen, jota monet pitävät yhtenä kaikkien aikojen parhaista, aikalaistensa soittoon omana aikanaan kenties kaikista eniten vaikuttaneista kollegoistani. Ja minä roudaan Harrellia juuri Corollan takapenkillä Toukolaan duetoimaan itseni kanssa. Voi luoja.
Mutta ei nauhoittaessa enää mitään tällaisia mieti, silloin miettii vain sitä musiikkia ja musiikillista kommunikointia, oli siinä vieressä sitten ihan ketä hyvänsä. Myönnän kuitenkin saaneeni aika päräyttävät kylmät väreet kun Tom alkoi lämmitellä (selvästi hyvin etukäteen harjoittelemaansa) melodiaa sävellyksestäni, joka oli vielä tässä vaiheessa nimeämättä. Nimi syntyi kun kysyin Tomilta nauhoitusten jälkeen mitä kappaleesta hänelle tulee mieleen ja vastaus oli: ”It sounds like the desert - and also the city”. Siispä Ghost Towns, autiokaupungit, koronan alkumaininkien hengessä.
PART I - "HERITAGE" w./INGRID JENSEN
Trumpetisti Ingrid Jensenin soolon alkunuotit Maria Schneider Orchestran kappaleessa ”The Pretty Road” (Sky Blue, 2007) nostattavat aina ihokarvani pystyyn.
En osaa sanoa miksi. Ehkä fraasi on niin täydellisesti sävellyksestä ammentava mutta kuitenkin yllätyksellisyydellään ja painoarvollaan sävellyksen hetkessä ihan uudelle tasolle kohottava. Ehkä Ingridin uniikissa, elektroniikalla höystetyssä soundissa on jotain niin herkkää mutta samanaikaisesti kuitenkin valtavan voimakasta. Ehkä oletan tietäväni hänen ajattelutavastaan jazzimprovisaation suhteen niin paljon oltuani hänen pitämässään työpajassa, että koen ymmärtäväni hänen soittoaan ja saan siitä sitä kautta mukamas paremmin kiinni. Oli miten oli, goose bumps, kerta toisensa jälkeen. Ja soolo on täyttä timanttia loppuun saakka.
Elettiin harmaata syksyä vuosituhannen alun Kuopiossa. Opiskelin hyvin merkitykselliseksi osoittautunutta toista vuotta saksofoninsoitonopettajaksi, toisena pääaineenani kitara. Koulu onnistui satsaamaan saman vuoden aikana useampaan hyvään vierailijaan, joista yksi oli kanadalainen, pitkään New Yorkin jazzkentällä operoinut trumpetisti Ingrid Jensen. En ollut koskaan kuullutkaan. Mutta Kuopiossa osallistuttiin kaikkeen. Kaikki keikat ja kaverien tutkinnot käytiin kuuntelemassa, kaikki tanssilinjan esitykset katsomassa. Ja jokainen work shop otettiin vastaan innokkaasti. Niin myös tämä Ingridin työpaja.
Ingridin kantavana teemana olikin itselleni täysin uusi aihe, eli se, mitä improvisoija ajattelee improvisoidessaan, ja miten ajattelua voi samanaikaisesti sekä kehittää että vähentää. Minulle avautui täysin uusi maailma aiheesta kirjoitettua kirjallisuutta Effortless Masterysta The Inner Game of Tennis -kirjaan, löysin niin Kenny Wheelerin kuin Wernerinkin, ja koska Ingrid itse soitti niin käsittämättömän upeasti, uskoin joka sanan, opiskelin jokaisen kirjalistan kirjan ja ahmin jokaisen levylistan levyn. Toisin sanoen tekemiseni suunta muuttui kertaheitolla, kuin opiskelijaminääni olisi törmännyt meteoriitti.*
Kun sitten joskus viitisentoista vuotta myöhemmin aloin haaveilla duoettolevysarjani jatkeeksi osaa, johon pyytäisin vierailijoiksi suurimpia musiikillisia vaikuttajiani, oli Ingrid Jensen ilmiselvä nimi listani kärjessä. Ja kiitos Savoy Jazzin, ei minun tarvinnut lähteä äänitystä varten kotikaupungistani mihinkään. Sain Ikosen Karilta sähköpostiosoitteen, ja sessio järjestyi varsin mutkattomasti.
Kävin hakemassa Ingridin hotellista Mannerheimintieltä, hyppäsimme pois ratikasta Kauppatorin kohdalla ja otimme vesibussin Suomenlinnaan. Olin muutama päivä aikaisemmin säveltänyt kappaleen, jonka pohjana käytin juuri tuota joka kerta säväyttävää The Pretty Road -sooloa, joskaan en enää tarkkaan muista miten soolo linkittyy kappaleeseen. Ehkä saksofonin soittama riffi ammentaa soolon alkunuoteista, vaikka elääkin alusta saakka ihan omaa elämäänsä.
Kävimme ennen sessiota syömässä suomenlinnalaisessa ravintolassa, muistan silakkapihvien olleen vierailijani mieleen. Jaoin Suomenlinnan studion yhteydessä olevaa työtilaa kahden kaverin kanssa, ja olin buukannut sessiolle varauskalenterista nelisen tuntia. Emme olleet koskaan soittaneet yhdessä (ellei 15 vuoden takaista työpajaa laskettu) eikä kumpikaan meistä ollut harjoitellut kappaletta etukäteen. Tästä huolimatta meillä kesti studiolle saapumisesta vain 45 minuuttia siihen, että kaksi ottoa kappaleesta oli nauhalla, tärkeitä keskusteluja musiikista käyty, ja olin enemmän kuin tyytyväinen. Saattelin trumpetistin lauttarantaan, josta aivan sattumalta yllättämämme rumpali Olavi Louhivuori ällistyksissään huudahti: INGRID!!!
Kappale kantaa nimeä Heritage, ja levylle näistä kahdesta otosta valikoitui sellaisenaan se jälkimmäinen. Se on nauhoitettu kahdella aktiivisella Golden Age Project -nauhamikrofonilla, jotka onnistuin (jes!) asettelemaan 90 asteen kulmaan niin, etteivät instrumentit vuotaneet toistensa mikrofoneihin oikeastaan ollenkaan, vaikka soittajat olivat vain metrin päässä toisistaan.
*Nykyään Ingrid toimii maineikkaan Manhattan School of Musicin jazzosaston dekaanina - joten voimme olettaa, että meteoriitit jatkavat törmäilyään nuoriin jazzopiskelijoihin tulevaisuudessakin.
Kuuntele "Heritage" alla olevasta linkistä!
Trumpetisti Ingrid Jensenin soolon alkunuotit Maria Schneider Orchestran kappaleessa ”The Pretty Road” (Sky Blue, 2007) nostattavat aina ihokarvani pystyyn.
En osaa sanoa miksi. Ehkä fraasi on niin täydellisesti sävellyksestä ammentava mutta kuitenkin yllätyksellisyydellään ja painoarvollaan sävellyksen hetkessä ihan uudelle tasolle kohottava. Ehkä Ingridin uniikissa, elektroniikalla höystetyssä soundissa on jotain niin herkkää mutta samanaikaisesti kuitenkin valtavan voimakasta. Ehkä oletan tietäväni hänen ajattelutavastaan jazzimprovisaation suhteen niin paljon oltuani hänen pitämässään työpajassa, että koen ymmärtäväni hänen soittoaan ja saan siitä sitä kautta mukamas paremmin kiinni. Oli miten oli, goose bumps, kerta toisensa jälkeen. Ja soolo on täyttä timanttia loppuun saakka.
Elettiin harmaata syksyä vuosituhannen alun Kuopiossa. Opiskelin hyvin merkitykselliseksi osoittautunutta toista vuotta saksofoninsoitonopettajaksi, toisena pääaineenani kitara. Koulu onnistui satsaamaan saman vuoden aikana useampaan hyvään vierailijaan, joista yksi oli kanadalainen, pitkään New Yorkin jazzkentällä operoinut trumpetisti Ingrid Jensen. En ollut koskaan kuullutkaan. Mutta Kuopiossa osallistuttiin kaikkeen. Kaikki keikat ja kaverien tutkinnot käytiin kuuntelemassa, kaikki tanssilinjan esitykset katsomassa. Ja jokainen work shop otettiin vastaan innokkaasti. Niin myös tämä Ingridin työpaja.
Ingridin kantavana teemana olikin itselleni täysin uusi aihe, eli se, mitä improvisoija ajattelee improvisoidessaan, ja miten ajattelua voi samanaikaisesti sekä kehittää että vähentää. Minulle avautui täysin uusi maailma aiheesta kirjoitettua kirjallisuutta Effortless Masterysta The Inner Game of Tennis -kirjaan, löysin niin Kenny Wheelerin kuin Wernerinkin, ja koska Ingrid itse soitti niin käsittämättömän upeasti, uskoin joka sanan, opiskelin jokaisen kirjalistan kirjan ja ahmin jokaisen levylistan levyn. Toisin sanoen tekemiseni suunta muuttui kertaheitolla, kuin opiskelijaminääni olisi törmännyt meteoriitti.*
Kun sitten joskus viitisentoista vuotta myöhemmin aloin haaveilla duoettolevysarjani jatkeeksi osaa, johon pyytäisin vierailijoiksi suurimpia musiikillisia vaikuttajiani, oli Ingrid Jensen ilmiselvä nimi listani kärjessä. Ja kiitos Savoy Jazzin, ei minun tarvinnut lähteä äänitystä varten kotikaupungistani mihinkään. Sain Ikosen Karilta sähköpostiosoitteen, ja sessio järjestyi varsin mutkattomasti.
Kävin hakemassa Ingridin hotellista Mannerheimintieltä, hyppäsimme pois ratikasta Kauppatorin kohdalla ja otimme vesibussin Suomenlinnaan. Olin muutama päivä aikaisemmin säveltänyt kappaleen, jonka pohjana käytin juuri tuota joka kerta säväyttävää The Pretty Road -sooloa, joskaan en enää tarkkaan muista miten soolo linkittyy kappaleeseen. Ehkä saksofonin soittama riffi ammentaa soolon alkunuoteista, vaikka elääkin alusta saakka ihan omaa elämäänsä.
Kävimme ennen sessiota syömässä suomenlinnalaisessa ravintolassa, muistan silakkapihvien olleen vierailijani mieleen. Jaoin Suomenlinnan studion yhteydessä olevaa työtilaa kahden kaverin kanssa, ja olin buukannut sessiolle varauskalenterista nelisen tuntia. Emme olleet koskaan soittaneet yhdessä (ellei 15 vuoden takaista työpajaa laskettu) eikä kumpikaan meistä ollut harjoitellut kappaletta etukäteen. Tästä huolimatta meillä kesti studiolle saapumisesta vain 45 minuuttia siihen, että kaksi ottoa kappaleesta oli nauhalla, tärkeitä keskusteluja musiikista käyty, ja olin enemmän kuin tyytyväinen. Saattelin trumpetistin lauttarantaan, josta aivan sattumalta yllättämämme rumpali Olavi Louhivuori ällistyksissään huudahti: INGRID!!!
Kappale kantaa nimeä Heritage, ja levylle näistä kahdesta otosta valikoitui sellaisenaan se jälkimmäinen. Se on nauhoitettu kahdella aktiivisella Golden Age Project -nauhamikrofonilla, jotka onnistuin (jes!) asettelemaan 90 asteen kulmaan niin, etteivät instrumentit vuotaneet toistensa mikrofoneihin oikeastaan ollenkaan, vaikka soittajat olivat vain metrin päässä toisistaan.
*Nykyään Ingrid toimii maineikkaan Manhattan School of Musicin jazzosaston dekaanina - joten voimme olettaa, että meteoriitit jatkavat törmäilyään nuoriin jazzopiskelijoihin tulevaisuudessakin.
Kuuntele "Heritage" alla olevasta linkistä!